Muutoksista

Leikkasin tänään poikaystäväni hiukset.

Sinällään arkinen lause, mutta itse asiassa kyse on jostain kohtuullisen mullistavasta. Poikaystävälläni oli puoleenselkään ulottuvat hiukset, jotka olivat muodostuneet hänen trade-markikseen. Monikaan porukoista ei ole nähnyt häntä ilman niitä, koska hän oli alkanut kasvattaa niitä kahdeksannella luokalla (eli vuotta ennen kuin tapasin hänet). Hän lähtee tammikuussa inttiin ja halusi päästä niistä eroon jo tässä vaiheessa.

Kaikki muut suhtautuivat kauhulla ajatukseen, ettei poikaystävälläni olisi enää pitkiä hiuksia, mutta hän itse koki sen vain uutena pikku kokemuksena, helpotuksenakin. Minun oli pitkään vaikea suhtautua asiaan positiivisesti, koska ajatus oli outo ja koska minähän häntä eniten katson. Lähinnä se pelotti minua konkretisoidessan sen, että hän lähtee kohta pois pitkäksi aikaa. Oli aika kamalaa tietää, että hän halusi juuri minun leikkaavan ne, enkä tiennyt, pystyisinkö siihen. Loppujen lopuksi puhuimme hänen lähdöstään ja kun aloin suhtautua positiivisesti siihen tajusin, että kykenisin kyllä tekemään sen. Nehän olivat vain hiukset! Poikaystäväni sanoi samaa.

En ole varma, olenko koskaan tehnyt mitään yhtä outoa. Istuimme hänen kylpyhuoneensa lattialla (emme edelleenkään aivan selvin päin) ja minä leikkasin saksilla hänen poninhäntänsä irti ja hän heitti sen roskikseen. Sitten aloin ajella hiuksia pois, mikä osoittautui kohtuullisen haastavaksi ja myös ilmeisen kivuliaaksi poikaystävälleni. Loppujen lopuksi minun oli pakko lopettaa ennen kuin sain jäljen tasoitettua, sillä ajeleminen kävi hänelle liian inhottavaksi ja minulle liian hämmentäväksi ja turhauttavaksi. Kun olin lähtenyt, hän kuulemma sai jälkeni tasoitettua itse; siistiksi kahden millin sängeksi.

Lopputulos oli erittäin yllättävä. Olin pari kuukautta miettinyt, miten outoa se tulee olemaan, mutten olisi ikinä osannut kuvitella, että hän näyttäisi siltä! Olen aina pitänyt poikaystävääni hieman naisellisen näköisenä, mutta pidän siitä hänessä. Pelkäsin hieman, että menettäisin jotain tavassani suhtautua häneen, mutta tietysti hän on edelleen sama ihminen: en minä hänessä hiuksiin ole rakastunut! Silti tajusin aika pian, että hän näyttää edelleen hyvältä, aivan uudella tavalla vain. Nyt alkaa totutteleminen. Hän näyttää paljon paremmalta, kuin olisin koskaan osannut kuvitella. Silti maailma menetti mielestäni jotain.

En ole tehnyt kovin montaa asiaa, joka olisi tuntunut yhtä oudolta. Koska en ollut aivan selvä, vaan jossain ajan ja paikan rajatilassa, paneuduin työhön hieman maanisesti. Koin tietynlaisen elokuvahetken hämmentävien ajatusten virratessa pääni lävitse ja mietin, miten oudon dramatisoinnin tästä voisi tehdä. Jossain vaiheessa sanoin poikaystävälleni, että minusta tuntui aivan siltä, etten ole hänen tyttöystävänsä vaan pelkästään paras ystävä (sillä olemme toisillemme sitäkin). Hän nauroi ja suuteli minua.

Ainoa kuva, joka meistä molemmista on Facebookissa.

Otteita ajatuksistani:

"Mä leikkaan mun parhaan ystävän hiukset."

"Mä ajan ne pois sen päästä."

"Mitä tapahtuu?"

"Hei? Hei! What the fuck?"

"Mä leikkaan mun poikaystävän hiukset!"

"Mitä mä teen?"

"Mä ajelen mun parhaan ystävän hiukset."

Henkisestä sosialisoinnista.

Riparin fiiliksestä kertoo ehkä paljon viimeisenä päivänä kuvattu video, jossa n. 40 ihmistä laulaa "it's all God's children singing 'glory glory, hallelujah, He reigns!" Viikon tiiviin yhdessäolon jälkeen en voinut vaipua ylhäiseen yksinäisyyteen. Maanantaina palasimme kirkolle viiden aikaan ja seitsemältä porukka tapasi "biitsillä", mutta koska 14-15-vuotiailla on vielä kotiintuloaikoja, palasin ennen yhtätoista kotiin. Sen jälkeen lähdin vielä ulos ystäväni kanssa.

Tiistaina ihmiset keskustelivat (ripariporukalle Facebookkiin perustetussa ryhmässä) siitä, pitäisikö nähdä. Kaikki olivat sitä mieltä, että kyllä, mutta kukaan ei ehdottanut aikaa eikä paikkaa, ennen kuin hieman kahden jälkeen ehdotin tapaamista kolmelta. Sinne ei tullut hirveän paljon porukkaa, mutta kun muut lähtivät ostamaan ruokaa ja siirtymään taas biitsille, minä, "Äiti" ja "Moppi" jäimme puistoon laulamaan veisuja. Äiti lähti saunalle laulamaan virsiä ja minä ja Moppi lähdimme toiseen suuntaan, hän treeneihin ja minä kotiin syömään. Kello oli silloin viisi. Ennen seitsemää minäkin olin biitsillä, mistä löytyi iso ripariporukka sekä pallogrilli. Seitsemän jälkeen Äiti ilmestyi sinne mukanaan "poikkeuksellisen komea kesäteologi", joiden kanssa lähdin Nuorten Aikuisten saunaan yhdeksäksi. Lähdimme sieltä kahdeltatoista ja menin Äidille yöksi. Ilta venyi.

Keskiviikkona heräsimme hitaasti, ehkä kymmenen aikaan. Kahdentoista aikaan käväisin kotona, mutta kahden aikaan menin kirkolle tapaamaan Äitiä ja menimme kopiokoneeseen. Kävimme kaupassa ja törmäsimme Moppiin, joka tuli myöhemmin Äidille syömään. Jonkun aikaa soiteltuamme ja lauleltuamme veisuja lähdimme biitsille tapaamaan Kanttoriapinaa. Kun Mopin piti lähteä kotiin, saatoimme hänet kotiin ihan toiselle puolelle Lauttasaarta ja menimme sitten Äidin kanssa meille syömään kakkua ja silittämään kissaa. Äiti lähti vähän ennen kahtatoista.

Tänään torstaina nousin kahdentoista aikaan kun Moppi lähetti minulle tekstiviestin. Sävelsin ehtoollislaulua. Menin Äidille ennen kahta ja söimme edellisen päivän ruokaa, minne Mopin oli tarkoitus tulla, mutta hän oli koululla vastaanottamassa opiskelupaikkaa lukiosta. Menimme taas kirkon kopiokoneeseen ja Moppi tuli vastaan matkalla. Kolmelta aloitimme bänditreenit kirkolla ja viideltä alkoi nuortenilta, johon saapui melkein koko ripariporukkamme. Katselimme leirillä otettuja valokuvia ja opetimme lapsille potpuria (he halusivat konfirmaatiokappaleekseen potpurin suosikkiveisuistaan, minä ja Äiti olimme tehneet sen). Minä, Äiti, Moppi ja Kanttoriapina lähdimme kirkolta yhdeksän jälkeen ja päätimme etsiä äitini uuden auton. Matkalla Moppi oli hyvin rauhaton, joten Äiti ja minä kävelimme edeltä. Pojat jäivät tien toiselle puolelle ja päätimme Äidin kanssa eksyttää heidät. Kun meidän ja poikien välissä oli leveä tie, paku ja puita, juoksimme sivupolulle. Nauroimme; Äiti 26v. ja minä melkein 18v. juoksimme karkuun eksyttääksemme kaksi 16-vuotiasta poikaa! He löysivät meidät kyllä pian. Kävelimme pitkälle kadulla etsien autoa, josta tiesin vain merkin (en edes mallia, surkeaa!), rekisteritunnuksen kirjaimet ja sen, ettei äitini ostaisi muuta kuin farkun. Emme löytäneet sitä. Äitini lähti sillä varmaan töihin tänään.

Koko viikon minulla on ollut aina joko pyörä tai kitara mukana, maanantai-iltana tosin molemmat, mikä oli ainoastaan hieman hengenvaarallista. Huomenna aion siivota huoneeni ja pakata alustavasti iskälle lähtöä varten. Illalla tahtoisin tosin paistaa lettuja riparityypeille, ainakin Pellelle, Mopille ja Äidille. Pitää vain kysyä oikealta äidiltä ensin lupa, vaikka hän onkin töissä. Lauantaina konfisharkat kymmeneltä, sen jälkeen bänditreenit ja kaverin synttärit. Pakko jättää illan proggisbileet väliin, koska sunnuntaina pitää olla 9:15 kirkolla konfista varten. Messun jälkeinen laulukierros kestää varmasti myöhään, ja sen jälkeen lähden äitini kanssa elokuviin. Maanantaina aamukoneella Sveitsiin! Sydämeni on niin onnellinen ja kiitollinen siitä, etten osaa edes kuvailla sitä. Kääntöpuolensakin asialla tosin on: en tahtoisi joutua eroon näistä ihmisistä ja musiikista. Isäni vanha kitara on aivan kamala ja omani niin hyvä! Voih. Ja kun tulen takaisin, alkaa rankka työ- ja ylppärilukemisjakso. Toisaalta Mopin läsnäolo on aivan liian hämmentävää ja on hyvä ottaa häneen hieman etäisyyttä. Enpä tiedä, en ole vielä päättänyt, mitä haluan. Elämä kuljettaa, Jumala johdattaa!

Elättämisestä

Koeviikko taas. Saksan kuuntelu 8:10-9:00. Koe 9:00-10:00. Olin valmis 9:45 ja lopun aikaa kirjoittelin nimeäni paperiin hienommalla käsialalla ja tuijotin kelloa. Kokeen jälkeen kävin suihkussa ja syömässä, ja yhdeltätoista menin nukkumaan. Katkonaisesti nukuttuani nousin ylös hieman ennen kolmea, tukka pystyssä. Tyttöjen vessasta löysin ystäväni ja menimme ostamaan ruokaa. Alasalissa tytöt ottivat valokuvia Iiriksestä ja ilmapalloista. Neljältä menin maskiin ja tulin toisena valmiiksi. Oikean silmäni kyynelkanava taitaa olla vasenta aktiivisempi, sillä siitä valui vettä vielä senkin jälkeen, kun minut oli meikattu. Inhoan kampaustani, sillä se ei pysy kasassa kun lämmittelemme. Mikrofonien testaus kesti pidempään kuin koskaan. 18:30 kaikki olivat valmiina ringissä. "Mitä vittua?!" 19:00 alkoi viides esitys. Osittain se meni todella hyvin ja suoritukset olivat hienoja mutta kaikki näyttelijät olivat sitä mieltä, että energiataso oli aivan liian alhainen ja hyvin moni mielsi työnsä laimeaksi. Minä myös. Meikkien peseminenkään ei ottanut onnistuakseen. Lähdimme koulusta 20:45. Instituutiot elättivät minua tänäänkin.

Olen niin väsynyt, ettei mikään tahdo sujua. Joku kysyi, miten voin. Vastasin suunnilleen näin: "En ole aikoihin nukkunut enkä syönyt kunnolla, viime viikolla dokasin aika paljon, olen onnistunut kämmimään elämäni yksityiskohdat ja saanut sydämeni särjettyä muutama päivä sitten. Eli eipä tässä kurjuutta kummempaa." Ajattelemiseni on menossa huolestuttavaan suuntaan. Päässäni syntyy abstraktioita ihan tavallisistakin asioista kuten musiikista ja ystävistä, ja se on aika pelottavaa. Monta viikkoa sitten mietin, olisikohan minulla vähemmän sydänsuruja, jos nukkuisin enemmän. En ole enää niin varma, mutta menenpä tästä yrittämään.

Teatterista ja solipsismista.

Solipsismi (lat. solus ipse 'yksin itse') = mielikuva siitä, että "minä" on ainoa tiedollinen olento maailmankaikkeudessa.

Teatterissa näytelmän kaikki hahmot ovat mukana samassa näytelmässä ja tekemisissä samojen tapahtumien kanssa. Kaikkia tapahtumia ei näytelmässä välttämättä näytetä, vaan joistakin asioista vain kerrotaan. Täten jokaisella näyttelijällä on oma todellisuus jä näkemys näytelmästä: missä kohtauksissa näyttelen, mitä hahmoni ajattelee, miten hän puhuu ja liikkuu. Mikä näytelmän teema ja sanoma on. Muut näyttelijät suhtautuvat näytelmään aivan erilaisella tavalla.

Tällaisia mietitään lavan takana, verhojen suojissa ennen omaa entrèetä.

Ruusunen Kallion lukiossa

Menneestä ja tulevasta.

Aika on kulunut huomaamattani. Helmikuun jälkeen tunne-elämäni on järkkynyt, teatteri vienyt taas sydämeni, koulu aikani ja kirkko kaiken jäljelle jäävän. Mutta niinhän se on ollut jo kaksi vuotta. Onneksi saan kohta kesän takaisin. Parhaan ystäväni tekemät villasukat ovat kuluneet puhki kahdesti.

Tänään italian tunnilla puhui sveitsiläinen mies. Hän on suurlähetystön miehiä ja kotoisin minun kotiseudultani. Hän kertoi 75 minuuttia kaiken mahdollisen Sveitsistä ja näytti videoita, jotka herättivät minussa kammottavan voimakkaan koti-ikävän tunteen. Enää reilu kuukausi odotettavana...

Teemme näyttämöilmaisussa (ensi vuoden teatterissa) Prinsessa Ruususta. On kohtuutonta vaatia laatua kolmessa kuukaudessa kahdeksallatoista amatöörinäyttelijällä. Ensi-ilta koittaa ensi viikon torstaina. Ja tulemme varmasti valmiiksi sitä ennen. Kukaan ei yllättynyt roolistani: pahis. Etukäteisspekulaatiovaiheessa näyttelijätoverit ennustivat roolijakoa ja osuivat oikeaan ainakin minun kohdallani. Mutta Synkkäsilmän rooli on ollut erittäin vaikea; hahmo on muuttunut parin viikon välein, mutta nyt hahmo alkaa asettua ihoni alle. Metodinäyttelemistä en tietenkään kannata, sillä varsinkin pahiksen rooli pitää voida pudottaa heti, kun sitä ei tarvitse. On taitoa repäistä hahmo ylle tyhjästä. Mutta haasteet tekevät roolista entistä nautittavamman...

Kirkolla teimme pääsiäisen alla Pääsiäisvaellus-näytelmää, joka oli rankka rupeama. Se kertoo Jeesuksen viimeisistä päivistä Jerusalemissa kiertäen eri puolilla kirkon tiloja ja pelkästään lavastukseen menee useita päiviä ja öitä. Lopputulos on kuitenkin aina ollut vaivannäön arvoinen. Näytelmä toteutettiin nyt neljännen kerran nuorten ja nuorten aikuisten kokoonpanolla. Olen ollut mukana kolme vuotta ja lupauduin ohjaamaan ensi vuonna, sillä entiset ohjaajat eivät jaksa enää. Tämä ei kuitenkaan taida olla kovin viisasta, sillä samaan aikaan minun pitäisi valmistautua teatterikorkeakoulun pääsykokeisiin ja lukea ylioppilaskirjoituksiin. Onneksi kirjoitan keväällä vain saksan, italian ja filosofian. Äidinkielen, ruotsin ja englannin suoritan ensi syksynä. Musiikin lukiodiplomi pitänee hoitaa alta pois joulun aikaan. Teatteridiplomin teen vasta loppukeväällä.

Teatteridiplomin käsikirjoitusta pitäisi alkaa rustailla pikku hiljaa, sillä tahdon esittää omaa sydämentuotostani, jonkinlaisen yhdistelmän arkirealismia ja jotain absurdia. Musadiplomi on jo työn alla ja bändi kasassa. Työnimenä toimii Kymmenen laulua Jumalasta. Aion tosissani soittaa pelkkää gospelia ja sellaiseen on Kalliosta hyvin vaikea löytää soittajia. Siksi olen ajoissa liikkeellä ja nyt vain toivon, ettei kukaan peru. Maaliskuussa esitin koulussa aamunavauksessa neljä omaa biisiäni soolona kitaralla. Kaverini tallensi vartin keikan ja olin lopputulokseen niin tyytyväinen, että kehtaan kuunnella tallenteet uudestaan, montakin kertaa.

Voisin tehdä jotain hassua ja alkaa julkaista tässä blogissa myös biisieni sanoja. En vain saa niitä kopioitua suoraan tänne, mutta pitää vain kirjoittaa ne auki. Siitä ei tietenkään koskaan ole haittaa.

Elitismistä.

Kumma, mitä muutokset tunne-elämässä voivat tehdä ihmiselle. Viime yönä suunnattoman ahdistuskohtauksen jälkeen sovin pienen kohtaamisen täksi aamuksi. Ikään kuin karkasin kotoa aamutuimaan ja istuskelin melkein tunnin verran rautatieasemalla. Kävelimme kolme varttia ulkona kylmässä ja huomasin jälleen, miten ihanaa on tukeutua pojan käsivarteen (en käytä korkokenkiä yksinomaan taktisista syistä mutta...). Kahta työtä tekevän yh:n ainoana lapsena, vieläpä opiskelijana, olen tottunut siihen, että raha on yleensä tiukilla, joten en voi ymmärtää miten joku voi asua Bulevardilla. Korkea elintaso on niin kaukana omasta maailmastani, etten juurikaan edes tunne minkäänlaisia elitistejä. No, ne ajat ovat nyt mennyttä. Enkä sure sitä lainkaan.

Kahta tuntia myöhemmin makasin sängyllä sydän kevyempänä kuin kuukausiin ja olin niin onnellinen siitä, ettei kukaan nähnyt. Lisäksi olen kiitollinen huoneeni äänieristyksestä. Yhden aikaan aloin ajatella "ehtisin vielä rautatieasemalle antamaan jäähyväissuudelman". "Ehtisin vielä." "Puoli tuntia, vielä ehtisin." Eikä minua harmittanut ollenkaan kun kello tuli kaksi ja totesin, etten enää ehtisi. Minun oli taas hyvä ja lämmin olla. Joku aika sitten minä ja "pojat" totesimme, etten minä jaa ruokaani kenenkään kanssa. Paitsi jonkun fiksun ja filmaattisen arjalaisen alikersantin kanssa. Olkoonkin, että tämä opiskelee 231 kilometrin päässä ja tulee vain joinakin viikonloppuina Helsinkiin. Voih.

Illalla lähdimme äitini ja hänen miesystävänsä kanssa Kappeliin syömään blinejä. Syötyäni kuluneen vuorokauden aikana vain kaksi palaa leipää, pidin sitä kokeilemisen arvoisena kokemuksena. Äitini oli Kappelissa töissä seitsemän vuotta mutta lähti väljemmille vesille pari vuotta sitten. Pidän rakennuksen arkkitehtuurista suunnattoman paljon mutta Helsingin empirekeskusta akselilla Kruununhaka-Kaartinkaupunki-Punavuori-Eira-Ullanlinna miellyttää minua muutenkin suuresti. En kuitenkaan voisi koskaan kuvitella asuvani siellä päinkään, koska näyttelijänä on niin vaikeaa luoda ihmisenelättävää uraa. Kunhan nyt vain saan sen valkolakin, uskon olevani tarpeeksi kypsä kotona asumiseen että muutan vaikka Pajamäkeen perhetutun alivuokralaiseksi. Mielummin kyllä muuttaisin Kallioon. En tiedä, pitää nyt katsoa, mihin suuntaan elämä kehittyy.

Kaikenlaisia paniikkeja

Koeviikko on ehkä lukion parasta antia, koska olen viikon verran vapautunut kello kymmeneltä aamulla. Tai myönnettäköön, olen maleksinut koululla joko Wanhojen harjoituksissa tai muuten vaan vähintään kello kolmeen, mutta syödä, nukkua ja datata voi sekä kotona että koulussa. Jälkimmäinen tosin tarjoaa kylkiäisenä hyvää seuraa. Olen myös todennut, ettei elämässä voi olla mitään niin kamalaa, etteivät yhden wanhojentreenit poistaisi murhetta edes hetkiseksi. Lisäksi minun on todettava, että parini on itse täydellisyys (vaikka eilen jouduinkin ojentamaan häntä). Pukukin alkaa olla kasassa (onhan tässä vielä kaksi!!! viikkoa aikaa), enää helma ja kengät puuttuvat. Kenkien hankkiminenhan ei kestä kauaa ja äiti tekee hameen ylihuomenna. Hiuksista ja meikistä en huolehdi, koska hiukseni ovat asuste sinällään ja meikata osaan itsekin.

Ajoittain on vastaan tullut myös vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Sveitsin suurlähetystö on auki ma-pe 10.00-12.30 eli aikana, jona yleensä olen koulussa. Nyt minun kuitenkin piti lähestyvästä täysi-ikäistymisestäni johtuen käydä palauttamassa henkilötietolomakkeeni etten menettäisi kansalaisuuttani. Asiaa ei suinkaan helpottanut se, ettei passini ole voimassa. Olin tietysti lykännyt asiaa viimeiseen saakka, jotten komplikaatioiden ilmentyessä varmasti saisi lisäaikaa. Kouluun tultuani sain paniikkikohtauksen koska pelkäsin, että papereissani olisi jotain vikaa ja menettäisin puolet itsestäni. Äidinkielen essee rakkaudesta tuli tehtyä ennätysajassa (onneksi olin valmistellut sen etukäteen päässäni), koska Kalliosta Uudenmaankadulle ei huitaista ihan hetkessä (minun oli siis palattava koululle 12.15 mennessä). Ahdistus alkoi hellittää kun lähestyin suurlähetystöä; Runeberginpäivän kunniaksi salkoon nostettujen siniristilippujen takaa siinsi kaikkia muita korkeammalla yksi Sveitsin lippu. No, paperihommat hoituivat kaikeksi onneksi ongelmitta ja kun kävin nostamassa rahaa uutta passia varten, joku japanilaistyttö kysyi, saiko hän ottaa minusta kuvan kun seisoin siinä lumisateessa!

Koululla meille esiteltiin ensi vuonna tarjottavat proggikset ja minä haluanhaluanhaluan mukaan saksaproggikseen! En ole ollut mukana yhdessäkään kansainvälisessä produktiossa ja tämä olisi minulle juuri se oikea! Kriteereitä mukaan pääsemiseen ovat käydyt A-saksan kurssit (tämän vuoden loppuun mennessä 1-6+kielidiplomi+fakta, että kyseessä on toinen äidinkieleni), käydyt näyttämöilmaisun kurssit (tämän vuoden loppuun mennessä 1-5+opettajan suosio) sekä kykeneväisyys majoittaa viikoksi kotiinsa yksi saksalaisopiskelija. Koen olevani mitä pätevin osanottaja ja toivon sydämeni pohjasta pääseväni mukaan!

Surku, etten pääse kotiin hiihtolomalla mutta onneksi otin paljon kuvia viimeksi. Kuva on kotipaikkakunnastani ja olisi unelmien täyttymys asua tuossa talossa!

Jos vain...

Jos uskaltaisi kaivata lapsuuteen pelkäämättä surujen palaamista.

Jos uskaltaisi kohdata menneet pelkäämättä aikaisempaa ahdistusta.

Jos uskaltaisi katsoa tulevaisuuteen pelkäämättä pimeää.

Jos uskaltaisi luoda uutta pelkäämättä riskien ottamista.

Jos uskaltaisi pyytää rakkautta pelkäämättä kipuja ja särkyjä.

Jos uskaltaisi päästää lähelle pelkäämättä itseään.

Jos uskaltaisi antaa itsestään pelkäämättä toisia.

Jos uskaltaisi olla oma itsensä pelkäämättä alastomuuttaan.

Jos uskaltaisi tuntea oman pienuutensa pelkäämättä itsensä menettämistä.

Jos uskaltaisi olla tärkeä pelkäämättä omaa heikkouttaan.

Jos uskaltaisi ymmärtää maailmaa pelkäämättä sen pahuutta.

Jos uskaltaisi olla onnellinen pelkäämättä todellisuutta.

Rakkaudesta

Kun siirryn nopeasti masennuksesta onnellisuuteen, seuraukset ovat yleensä katastrofaaliset. Rikon ärsyttävyysennätyksiä ja itseinho on huipussaan. Hihittelen kaikelle ja samalla taputan käsiäni typerästi yhteen. Hiippailen ympäriinsä ja virnuilen itsekseni. Ja se on aivan kamalaa.

Typerät ihmiset tulevat elämääni tyhjästä ja valtaavat valtaosan aivokapasiteetistani. Pelko ja mielihyvä sekoittuvat keskenään hämmentävillä tavoilla ja jos joku kysyy, olenko rakastunut, kiistän itsetyytyväisenä. Jotain olen oppinut.

Tiedän, mitä ei ääneen sanota.

Aloin muistella, millaista oli viime vuonna, millaista oli olla surullinen, masentunut. Miltä se tuntui ja mitä jäi käteen. Mitä opin itsestäni ja maailmasta, miten kasvoin ja miten muutuin. On varmaa että kestän mitä vain ja tunnen kaiken voimakkaammin.