Teatterista ja solipsismista.

Solipsismi (lat. solus ipse 'yksin itse') = mielikuva siitä, että "minä" on ainoa tiedollinen olento maailmankaikkeudessa.

Teatterissa näytelmän kaikki hahmot ovat mukana samassa näytelmässä ja tekemisissä samojen tapahtumien kanssa. Kaikkia tapahtumia ei näytelmässä välttämättä näytetä, vaan joistakin asioista vain kerrotaan. Täten jokaisella näyttelijällä on oma todellisuus jä näkemys näytelmästä: missä kohtauksissa näyttelen, mitä hahmoni ajattelee, miten hän puhuu ja liikkuu. Mikä näytelmän teema ja sanoma on. Muut näyttelijät suhtautuvat näytelmään aivan erilaisella tavalla.

Tällaisia mietitään lavan takana, verhojen suojissa ennen omaa entrèetä.

Ruusunen Kallion lukiossa

Jos vain...

Jos uskaltaisi kaivata lapsuuteen pelkäämättä surujen palaamista.

Jos uskaltaisi kohdata menneet pelkäämättä aikaisempaa ahdistusta.

Jos uskaltaisi katsoa tulevaisuuteen pelkäämättä pimeää.

Jos uskaltaisi luoda uutta pelkäämättä riskien ottamista.

Jos uskaltaisi pyytää rakkautta pelkäämättä kipuja ja särkyjä.

Jos uskaltaisi päästää lähelle pelkäämättä itseään.

Jos uskaltaisi antaa itsestään pelkäämättä toisia.

Jos uskaltaisi olla oma itsensä pelkäämättä alastomuuttaan.

Jos uskaltaisi tuntea oman pienuutensa pelkäämättä itsensä menettämistä.

Jos uskaltaisi olla tärkeä pelkäämättä omaa heikkouttaan.

Jos uskaltaisi ymmärtää maailmaa pelkäämättä sen pahuutta.

Jos uskaltaisi olla onnellinen pelkäämättä todellisuutta.

Lukemesimis..ssess...sta...?

Filosofian toinen kurssi.

Etiikka.

Baskeri päässä, villapaidassa,

juon harvinaisen hyvää punaviiniä

ja luen filosofiaa.

Äitini nauraa.

Naisellisuudesta

Laitoin tänään korkokengät kouluun. Käytän niitä äärimmäisen harvoin ja koulussa kuljen muutenkin mielelläni villasukissa. Kaksi ja puoli numeroa liian suuret Converset viettävät päivänsä kaapissani. Istuimme OPK:ssa muutaman tyypin kanssa ja minä katselin korkokenkiäni ja kommentoin niitä ääneen. Eräs poika sanoi, ettei pidä siitä, kun naisella on korkokengät. En ollut ainoa, joka vastasi olevansa samaa mieltä.

Kolmisen tuntia myöhemmin istuin samassa paikassa, eri seurueessa tosin, ja katselin taas kenkiäni. Nyt aloinkin analysoida omaa naisellisuuttani. Yleensä en pidä itseäni kovin naisellisena; olin juuri edellisellä äidinkielentunnilla vetänyt kasvoni kaulaliinan alle ja sanonut olevani kilpikonna. Minusta se ei ole kovin naisellista. Makoilen koulun portaissa miten haluan enkä muutenkaan katso kovin kriittisesti omaa ulonäköäni ja käytöstäni. Juoksen portaat mieltei aina kaksi askelmaa kerralla. Mutta en minä kyllä enää kovin poikamainenkaan ole; käytän paljon meikkiä ja mekko tai hame on ylläni yhtä tavallinen kuin farkut. Omistan noin neljät korkokengät ja vaatteeni ovat muutenkin selkeästi naistenvaatteita. Silti en ole kovin naisellinen.

Naisellisuus ei taida olla riippuvainen siitä, miten henkilö pukeutuu. Yhtä hyvin voi pukeutua verkkareihin ja isoveljen villapaitaan ja ilmestyä paikalle tukka sotkuisena ilman meikkiä ja silti olla hyvin naisellinen. Vai voiko? Kyllä minun mielestäni voi. Jos äsken kuvattu nainen tulee paikalle ja istuutuu sirosti tuolinreunalle ja ristii jalkansa, on hän huomattavasti naisellisempi kuin henkilö, joka korkokengissä ja sievässä hameessa tukka laitettuna meikit kunnossa röhnöttää sohvalla miten mielii ja kiroaa kuin rekkakuski. Naisellisuudessa on enemmänkin kyse eleistä ja ehkä asennoista, siitä, miten asiansa ilmaisee ja miten itseään kantaa. Tietysti voi myös miettiä, mitä naisellinen nainen voi puhua.

Kenkiä katsellessani aloin miettiä omaa naisellisuuttani, koska silloin tällöin minäkin tunnen itseni viehkeäksi. Niin, kenties "viehkeä" merkitsee jotain naisellisen kaltaista? Kysyin hyvältä ystävältäni "Schinnalta", olenko minä naisellinen. Hän oli hetken hiljaa.

Lämpimässä

Tiesin kyllä ennalta, että äänenmenetystä seuraa flunssa. Mutta sainpahan ääneni takaisin. David Hume olisi kyllä sanonut, ettei niillä ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Noh, deterministinä en hirveästi perusta moisesta. Valistus on sydäntäni lähellä, mutta valitettavan monet valistusfilosofit ajattelivat eri tavalla kuin minä. Hume on loistava esimerkki.

Tänään ennen tuntia ilmaisin filosofian opettajalleni, etten kykene puhumaan. Hän vastasi meille tulevan hiljaisen tunnin. Tunti oli tuskallinen, sillä en kykene kirjoittamaan tarpeeksi nopeasti pysyäkseni keskustelun vauhdissa, mikäli tahdon vierustoverini lukevan vastaukseni takarivistä. Kirjoitin lapulle kysymyksen "miksi?" ja nostin sen pystyyn useammin kuin kerran. Opettaja piti tätä huvittavana. Minä en.

Lähdin kotiin kolmelta, kolme ja puoli tuntia aikaisemmin, kuin olisin halunnut. Mutta äänettömänä ei voi mennä tanssiin tai kuoroon. Vedin toisenkin kaulaliinan tuomaan turvaa ja huolenpitoa ympärilleni. Tunne on ihan miellyttävä. Voisi käpertyä huopiin sohvalle kynttilöiden ja hymyn kera. Rippuu tosin siitä, mitä on päällä. Viinipunainen, sammalenvihreä ja tummanruskea lisäävät lämpöä ja tarvitaan vain villasukat. Silloin on Syksy. Ja silloin voi juoda teetä. Televisio ja tietokone ovat pois päältä ja sydänjuuria myöten meillä on lämmin ja hyvä olla.