Elättämisestä

Koeviikko taas. Saksan kuuntelu 8:10-9:00. Koe 9:00-10:00. Olin valmis 9:45 ja lopun aikaa kirjoittelin nimeäni paperiin hienommalla käsialalla ja tuijotin kelloa. Kokeen jälkeen kävin suihkussa ja syömässä, ja yhdeltätoista menin nukkumaan. Katkonaisesti nukuttuani nousin ylös hieman ennen kolmea, tukka pystyssä. Tyttöjen vessasta löysin ystäväni ja menimme ostamaan ruokaa. Alasalissa tytöt ottivat valokuvia Iiriksestä ja ilmapalloista. Neljältä menin maskiin ja tulin toisena valmiiksi. Oikean silmäni kyynelkanava taitaa olla vasenta aktiivisempi, sillä siitä valui vettä vielä senkin jälkeen, kun minut oli meikattu. Inhoan kampaustani, sillä se ei pysy kasassa kun lämmittelemme. Mikrofonien testaus kesti pidempään kuin koskaan. 18:30 kaikki olivat valmiina ringissä. "Mitä vittua?!" 19:00 alkoi viides esitys. Osittain se meni todella hyvin ja suoritukset olivat hienoja mutta kaikki näyttelijät olivat sitä mieltä, että energiataso oli aivan liian alhainen ja hyvin moni mielsi työnsä laimeaksi. Minä myös. Meikkien peseminenkään ei ottanut onnistuakseen. Lähdimme koulusta 20:45. Instituutiot elättivät minua tänäänkin.

Olen niin väsynyt, ettei mikään tahdo sujua. Joku kysyi, miten voin. Vastasin suunnilleen näin: "En ole aikoihin nukkunut enkä syönyt kunnolla, viime viikolla dokasin aika paljon, olen onnistunut kämmimään elämäni yksityiskohdat ja saanut sydämeni särjettyä muutama päivä sitten. Eli eipä tässä kurjuutta kummempaa." Ajattelemiseni on menossa huolestuttavaan suuntaan. Päässäni syntyy abstraktioita ihan tavallisistakin asioista kuten musiikista ja ystävistä, ja se on aika pelottavaa. Monta viikkoa sitten mietin, olisikohan minulla vähemmän sydänsuruja, jos nukkuisin enemmän. En ole enää niin varma, mutta menenpä tästä yrittämään.

Teatterista ja solipsismista.

Solipsismi (lat. solus ipse 'yksin itse') = mielikuva siitä, että "minä" on ainoa tiedollinen olento maailmankaikkeudessa.

Teatterissa näytelmän kaikki hahmot ovat mukana samassa näytelmässä ja tekemisissä samojen tapahtumien kanssa. Kaikkia tapahtumia ei näytelmässä välttämättä näytetä, vaan joistakin asioista vain kerrotaan. Täten jokaisella näyttelijällä on oma todellisuus jä näkemys näytelmästä: missä kohtauksissa näyttelen, mitä hahmoni ajattelee, miten hän puhuu ja liikkuu. Mikä näytelmän teema ja sanoma on. Muut näyttelijät suhtautuvat näytelmään aivan erilaisella tavalla.

Tällaisia mietitään lavan takana, verhojen suojissa ennen omaa entrèetä.

Ruusunen Kallion lukiossa

Menneestä ja tulevasta.

Aika on kulunut huomaamattani. Helmikuun jälkeen tunne-elämäni on järkkynyt, teatteri vienyt taas sydämeni, koulu aikani ja kirkko kaiken jäljelle jäävän. Mutta niinhän se on ollut jo kaksi vuotta. Onneksi saan kohta kesän takaisin. Parhaan ystäväni tekemät villasukat ovat kuluneet puhki kahdesti.

Tänään italian tunnilla puhui sveitsiläinen mies. Hän on suurlähetystön miehiä ja kotoisin minun kotiseudultani. Hän kertoi 75 minuuttia kaiken mahdollisen Sveitsistä ja näytti videoita, jotka herättivät minussa kammottavan voimakkaan koti-ikävän tunteen. Enää reilu kuukausi odotettavana...

Teemme näyttämöilmaisussa (ensi vuoden teatterissa) Prinsessa Ruususta. On kohtuutonta vaatia laatua kolmessa kuukaudessa kahdeksallatoista amatöörinäyttelijällä. Ensi-ilta koittaa ensi viikon torstaina. Ja tulemme varmasti valmiiksi sitä ennen. Kukaan ei yllättynyt roolistani: pahis. Etukäteisspekulaatiovaiheessa näyttelijätoverit ennustivat roolijakoa ja osuivat oikeaan ainakin minun kohdallani. Mutta Synkkäsilmän rooli on ollut erittäin vaikea; hahmo on muuttunut parin viikon välein, mutta nyt hahmo alkaa asettua ihoni alle. Metodinäyttelemistä en tietenkään kannata, sillä varsinkin pahiksen rooli pitää voida pudottaa heti, kun sitä ei tarvitse. On taitoa repäistä hahmo ylle tyhjästä. Mutta haasteet tekevät roolista entistä nautittavamman...

Kirkolla teimme pääsiäisen alla Pääsiäisvaellus-näytelmää, joka oli rankka rupeama. Se kertoo Jeesuksen viimeisistä päivistä Jerusalemissa kiertäen eri puolilla kirkon tiloja ja pelkästään lavastukseen menee useita päiviä ja öitä. Lopputulos on kuitenkin aina ollut vaivannäön arvoinen. Näytelmä toteutettiin nyt neljännen kerran nuorten ja nuorten aikuisten kokoonpanolla. Olen ollut mukana kolme vuotta ja lupauduin ohjaamaan ensi vuonna, sillä entiset ohjaajat eivät jaksa enää. Tämä ei kuitenkaan taida olla kovin viisasta, sillä samaan aikaan minun pitäisi valmistautua teatterikorkeakoulun pääsykokeisiin ja lukea ylioppilaskirjoituksiin. Onneksi kirjoitan keväällä vain saksan, italian ja filosofian. Äidinkielen, ruotsin ja englannin suoritan ensi syksynä. Musiikin lukiodiplomi pitänee hoitaa alta pois joulun aikaan. Teatteridiplomin teen vasta loppukeväällä.

Teatteridiplomin käsikirjoitusta pitäisi alkaa rustailla pikku hiljaa, sillä tahdon esittää omaa sydämentuotostani, jonkinlaisen yhdistelmän arkirealismia ja jotain absurdia. Musadiplomi on jo työn alla ja bändi kasassa. Työnimenä toimii Kymmenen laulua Jumalasta. Aion tosissani soittaa pelkkää gospelia ja sellaiseen on Kalliosta hyvin vaikea löytää soittajia. Siksi olen ajoissa liikkeellä ja nyt vain toivon, ettei kukaan peru. Maaliskuussa esitin koulussa aamunavauksessa neljä omaa biisiäni soolona kitaralla. Kaverini tallensi vartin keikan ja olin lopputulokseen niin tyytyväinen, että kehtaan kuunnella tallenteet uudestaan, montakin kertaa.

Voisin tehdä jotain hassua ja alkaa julkaista tässä blogissa myös biisieni sanoja. En vain saa niitä kopioitua suoraan tänne, mutta pitää vain kirjoittaa ne auki. Siitä ei tietenkään koskaan ole haittaa.

Elitismistä.

Kumma, mitä muutokset tunne-elämässä voivat tehdä ihmiselle. Viime yönä suunnattoman ahdistuskohtauksen jälkeen sovin pienen kohtaamisen täksi aamuksi. Ikään kuin karkasin kotoa aamutuimaan ja istuskelin melkein tunnin verran rautatieasemalla. Kävelimme kolme varttia ulkona kylmässä ja huomasin jälleen, miten ihanaa on tukeutua pojan käsivarteen (en käytä korkokenkiä yksinomaan taktisista syistä mutta...). Kahta työtä tekevän yh:n ainoana lapsena, vieläpä opiskelijana, olen tottunut siihen, että raha on yleensä tiukilla, joten en voi ymmärtää miten joku voi asua Bulevardilla. Korkea elintaso on niin kaukana omasta maailmastani, etten juurikaan edes tunne minkäänlaisia elitistejä. No, ne ajat ovat nyt mennyttä. Enkä sure sitä lainkaan.

Kahta tuntia myöhemmin makasin sängyllä sydän kevyempänä kuin kuukausiin ja olin niin onnellinen siitä, ettei kukaan nähnyt. Lisäksi olen kiitollinen huoneeni äänieristyksestä. Yhden aikaan aloin ajatella "ehtisin vielä rautatieasemalle antamaan jäähyväissuudelman". "Ehtisin vielä." "Puoli tuntia, vielä ehtisin." Eikä minua harmittanut ollenkaan kun kello tuli kaksi ja totesin, etten enää ehtisi. Minun oli taas hyvä ja lämmin olla. Joku aika sitten minä ja "pojat" totesimme, etten minä jaa ruokaani kenenkään kanssa. Paitsi jonkun fiksun ja filmaattisen arjalaisen alikersantin kanssa. Olkoonkin, että tämä opiskelee 231 kilometrin päässä ja tulee vain joinakin viikonloppuina Helsinkiin. Voih.

Illalla lähdimme äitini ja hänen miesystävänsä kanssa Kappeliin syömään blinejä. Syötyäni kuluneen vuorokauden aikana vain kaksi palaa leipää, pidin sitä kokeilemisen arvoisena kokemuksena. Äitini oli Kappelissa töissä seitsemän vuotta mutta lähti väljemmille vesille pari vuotta sitten. Pidän rakennuksen arkkitehtuurista suunnattoman paljon mutta Helsingin empirekeskusta akselilla Kruununhaka-Kaartinkaupunki-Punavuori-Eira-Ullanlinna miellyttää minua muutenkin suuresti. En kuitenkaan voisi koskaan kuvitella asuvani siellä päinkään, koska näyttelijänä on niin vaikeaa luoda ihmisenelättävää uraa. Kunhan nyt vain saan sen valkolakin, uskon olevani tarpeeksi kypsä kotona asumiseen että muutan vaikka Pajamäkeen perhetutun alivuokralaiseksi. Mielummin kyllä muuttaisin Kallioon. En tiedä, pitää nyt katsoa, mihin suuntaan elämä kehittyy.

Kaikenlaisia paniikkeja

Koeviikko on ehkä lukion parasta antia, koska olen viikon verran vapautunut kello kymmeneltä aamulla. Tai myönnettäköön, olen maleksinut koululla joko Wanhojen harjoituksissa tai muuten vaan vähintään kello kolmeen, mutta syödä, nukkua ja datata voi sekä kotona että koulussa. Jälkimmäinen tosin tarjoaa kylkiäisenä hyvää seuraa. Olen myös todennut, ettei elämässä voi olla mitään niin kamalaa, etteivät yhden wanhojentreenit poistaisi murhetta edes hetkiseksi. Lisäksi minun on todettava, että parini on itse täydellisyys (vaikka eilen jouduinkin ojentamaan häntä). Pukukin alkaa olla kasassa (onhan tässä vielä kaksi!!! viikkoa aikaa), enää helma ja kengät puuttuvat. Kenkien hankkiminenhan ei kestä kauaa ja äiti tekee hameen ylihuomenna. Hiuksista ja meikistä en huolehdi, koska hiukseni ovat asuste sinällään ja meikata osaan itsekin.

Ajoittain on vastaan tullut myös vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Sveitsin suurlähetystö on auki ma-pe 10.00-12.30 eli aikana, jona yleensä olen koulussa. Nyt minun kuitenkin piti lähestyvästä täysi-ikäistymisestäni johtuen käydä palauttamassa henkilötietolomakkeeni etten menettäisi kansalaisuuttani. Asiaa ei suinkaan helpottanut se, ettei passini ole voimassa. Olin tietysti lykännyt asiaa viimeiseen saakka, jotten komplikaatioiden ilmentyessä varmasti saisi lisäaikaa. Kouluun tultuani sain paniikkikohtauksen koska pelkäsin, että papereissani olisi jotain vikaa ja menettäisin puolet itsestäni. Äidinkielen essee rakkaudesta tuli tehtyä ennätysajassa (onneksi olin valmistellut sen etukäteen päässäni), koska Kalliosta Uudenmaankadulle ei huitaista ihan hetkessä (minun oli siis palattava koululle 12.15 mennessä). Ahdistus alkoi hellittää kun lähestyin suurlähetystöä; Runeberginpäivän kunniaksi salkoon nostettujen siniristilippujen takaa siinsi kaikkia muita korkeammalla yksi Sveitsin lippu. No, paperihommat hoituivat kaikeksi onneksi ongelmitta ja kun kävin nostamassa rahaa uutta passia varten, joku japanilaistyttö kysyi, saiko hän ottaa minusta kuvan kun seisoin siinä lumisateessa!

Koululla meille esiteltiin ensi vuonna tarjottavat proggikset ja minä haluanhaluanhaluan mukaan saksaproggikseen! En ole ollut mukana yhdessäkään kansainvälisessä produktiossa ja tämä olisi minulle juuri se oikea! Kriteereitä mukaan pääsemiseen ovat käydyt A-saksan kurssit (tämän vuoden loppuun mennessä 1-6+kielidiplomi+fakta, että kyseessä on toinen äidinkieleni), käydyt näyttämöilmaisun kurssit (tämän vuoden loppuun mennessä 1-5+opettajan suosio) sekä kykeneväisyys majoittaa viikoksi kotiinsa yksi saksalaisopiskelija. Koen olevani mitä pätevin osanottaja ja toivon sydämeni pohjasta pääseväni mukaan!

Surku, etten pääse kotiin hiihtolomalla mutta onneksi otin paljon kuvia viimeksi. Kuva on kotipaikkakunnastani ja olisi unelmien täyttymys asua tuossa talossa!

Uusia.

Eilen minulla oli koulussa vielä rinnoille ulottuva vaaleanruskea tukka. Tänään aamulla miespuolinen ystäväni huusi pitkän matkan päästä haluavansa panna minua. Yleisimmät kommentit; Amélie, Pulp Fiction ja "Onks toi sun oma tukka?" Nyt pitää vain opetella katsomaan peiliin. Eiköhän se onnistu kun olen puoli vuotta kuvitellut sen.

Tällä viikolla olen neljänä päivänä vähintään kymmenen tuntia koulussa; paljon keikkoja. Kallio on kiva.

Aamutunti peruttu.

Ja sittten pieni ihminen hyppäsi junaan ja sai liukkain liikkein ikkunapaikan. Laiturilla seisoi rakas ihminen vilkuttamassa mutta hän alkoi lukea kirjaa. Tuntien kuluttua vaunussa ei istunut kuin kolme ihmistä; vanha, ruma ja pieni. Vanha joi viiniä, ruma nukkui ja pieni luki kirjaa. Lumikiteet paiskautuivat ikkunaan ja tuuli ulvoi kuin tuskissaan kuolemaa tekevä eläin. Kirjan viimeisen sivun loppuessa aamu olisi jo tullut mutta myrskypilvet peittivät sen syösten lunta sisuksistaan täysin armotta. Pieni ihminen katseli sitä ja tunsi, ettei mitään parempaa ole.

Ihan vääriä asioita

Koeviikko. Pitäisi olla koe, joka loppuu viimeistään yhdeltätoista ja sitten lähdetään kotiin. Ehkä kavereiden kanssa kaupungille. Sitten mennään kotiin. Mutta ei. Nelli mokoma.

- - -

Schinna ja minä katsahdimme toisimme ja muodostimme huulillamme sanan "valmis?" Laitoimme kysymyspaperit konseptien väliin kuorossa ja napautimme paperit pöytään täsmälleen samaan aikaan ja nousimme. Ehkä uskonnonnumeroni onkin pelastettu.

- - -

Nellillä meni ikuisuus tulla OPK:hon. Tyttöjen pukuhuoneessa luimme repliikkejä ja minä opetin hänet laulamaan. "Lähde hulluille päiville." "En todellakaan lähde. Siellä on vain kaaosta." "Mä ostan sulle jätskin." "No... äh... no, okei." Ostin kahdeksallakymmenellä eurolla kirjoja ja Alphonse Muchan seinäkalenterin vuodelle 2010. Kohtasimme useita kalliolaisia. Sain jäätelön. Kun tulimme takaisin koululle, sade lakkasi. Nellin pääsykokeet alkoivat viideltä ja pian sen jälkeen lähdin kotiin. Ei koeviikolla pitäisi lähteä koululta varttia yli viisi!