Henkisestä sosialisoinnista.

Riparin fiiliksestä kertoo ehkä paljon viimeisenä päivänä kuvattu video, jossa n. 40 ihmistä laulaa "it's all God's children singing 'glory glory, hallelujah, He reigns!" Viikon tiiviin yhdessäolon jälkeen en voinut vaipua ylhäiseen yksinäisyyteen. Maanantaina palasimme kirkolle viiden aikaan ja seitsemältä porukka tapasi "biitsillä", mutta koska 14-15-vuotiailla on vielä kotiintuloaikoja, palasin ennen yhtätoista kotiin. Sen jälkeen lähdin vielä ulos ystäväni kanssa.

Tiistaina ihmiset keskustelivat (ripariporukalle Facebookkiin perustetussa ryhmässä) siitä, pitäisikö nähdä. Kaikki olivat sitä mieltä, että kyllä, mutta kukaan ei ehdottanut aikaa eikä paikkaa, ennen kuin hieman kahden jälkeen ehdotin tapaamista kolmelta. Sinne ei tullut hirveän paljon porukkaa, mutta kun muut lähtivät ostamaan ruokaa ja siirtymään taas biitsille, minä, "Äiti" ja "Moppi" jäimme puistoon laulamaan veisuja. Äiti lähti saunalle laulamaan virsiä ja minä ja Moppi lähdimme toiseen suuntaan, hän treeneihin ja minä kotiin syömään. Kello oli silloin viisi. Ennen seitsemää minäkin olin biitsillä, mistä löytyi iso ripariporukka sekä pallogrilli. Seitsemän jälkeen Äiti ilmestyi sinne mukanaan "poikkeuksellisen komea kesäteologi", joiden kanssa lähdin Nuorten Aikuisten saunaan yhdeksäksi. Lähdimme sieltä kahdeltatoista ja menin Äidille yöksi. Ilta venyi.

Keskiviikkona heräsimme hitaasti, ehkä kymmenen aikaan. Kahdentoista aikaan käväisin kotona, mutta kahden aikaan menin kirkolle tapaamaan Äitiä ja menimme kopiokoneeseen. Kävimme kaupassa ja törmäsimme Moppiin, joka tuli myöhemmin Äidille syömään. Jonkun aikaa soiteltuamme ja lauleltuamme veisuja lähdimme biitsille tapaamaan Kanttoriapinaa. Kun Mopin piti lähteä kotiin, saatoimme hänet kotiin ihan toiselle puolelle Lauttasaarta ja menimme sitten Äidin kanssa meille syömään kakkua ja silittämään kissaa. Äiti lähti vähän ennen kahtatoista.

Tänään torstaina nousin kahdentoista aikaan kun Moppi lähetti minulle tekstiviestin. Sävelsin ehtoollislaulua. Menin Äidille ennen kahta ja söimme edellisen päivän ruokaa, minne Mopin oli tarkoitus tulla, mutta hän oli koululla vastaanottamassa opiskelupaikkaa lukiosta. Menimme taas kirkon kopiokoneeseen ja Moppi tuli vastaan matkalla. Kolmelta aloitimme bänditreenit kirkolla ja viideltä alkoi nuortenilta, johon saapui melkein koko ripariporukkamme. Katselimme leirillä otettuja valokuvia ja opetimme lapsille potpuria (he halusivat konfirmaatiokappaleekseen potpurin suosikkiveisuistaan, minä ja Äiti olimme tehneet sen). Minä, Äiti, Moppi ja Kanttoriapina lähdimme kirkolta yhdeksän jälkeen ja päätimme etsiä äitini uuden auton. Matkalla Moppi oli hyvin rauhaton, joten Äiti ja minä kävelimme edeltä. Pojat jäivät tien toiselle puolelle ja päätimme Äidin kanssa eksyttää heidät. Kun meidän ja poikien välissä oli leveä tie, paku ja puita, juoksimme sivupolulle. Nauroimme; Äiti 26v. ja minä melkein 18v. juoksimme karkuun eksyttääksemme kaksi 16-vuotiasta poikaa! He löysivät meidät kyllä pian. Kävelimme pitkälle kadulla etsien autoa, josta tiesin vain merkin (en edes mallia, surkeaa!), rekisteritunnuksen kirjaimet ja sen, ettei äitini ostaisi muuta kuin farkun. Emme löytäneet sitä. Äitini lähti sillä varmaan töihin tänään.

Koko viikon minulla on ollut aina joko pyörä tai kitara mukana, maanantai-iltana tosin molemmat, mikä oli ainoastaan hieman hengenvaarallista. Huomenna aion siivota huoneeni ja pakata alustavasti iskälle lähtöä varten. Illalla tahtoisin tosin paistaa lettuja riparityypeille, ainakin Pellelle, Mopille ja Äidille. Pitää vain kysyä oikealta äidiltä ensin lupa, vaikka hän onkin töissä. Lauantaina konfisharkat kymmeneltä, sen jälkeen bänditreenit ja kaverin synttärit. Pakko jättää illan proggisbileet väliin, koska sunnuntaina pitää olla 9:15 kirkolla konfista varten. Messun jälkeinen laulukierros kestää varmasti myöhään, ja sen jälkeen lähden äitini kanssa elokuviin. Maanantaina aamukoneella Sveitsiin! Sydämeni on niin onnellinen ja kiitollinen siitä, etten osaa edes kuvailla sitä. Kääntöpuolensakin asialla tosin on: en tahtoisi joutua eroon näistä ihmisistä ja musiikista. Isäni vanha kitara on aivan kamala ja omani niin hyvä! Voih. Ja kun tulen takaisin, alkaa rankka työ- ja ylppärilukemisjakso. Toisaalta Mopin läsnäolo on aivan liian hämmentävää ja on hyvä ottaa häneen hieman etäisyyttä. Enpä tiedä, en ole vielä päättänyt, mitä haluan. Elämä kuljettaa, Jumala johdattaa!

Menneestä ja tulevasta.

Aika on kulunut huomaamattani. Helmikuun jälkeen tunne-elämäni on järkkynyt, teatteri vienyt taas sydämeni, koulu aikani ja kirkko kaiken jäljelle jäävän. Mutta niinhän se on ollut jo kaksi vuotta. Onneksi saan kohta kesän takaisin. Parhaan ystäväni tekemät villasukat ovat kuluneet puhki kahdesti.

Tänään italian tunnilla puhui sveitsiläinen mies. Hän on suurlähetystön miehiä ja kotoisin minun kotiseudultani. Hän kertoi 75 minuuttia kaiken mahdollisen Sveitsistä ja näytti videoita, jotka herättivät minussa kammottavan voimakkaan koti-ikävän tunteen. Enää reilu kuukausi odotettavana...

Teemme näyttämöilmaisussa (ensi vuoden teatterissa) Prinsessa Ruususta. On kohtuutonta vaatia laatua kolmessa kuukaudessa kahdeksallatoista amatöörinäyttelijällä. Ensi-ilta koittaa ensi viikon torstaina. Ja tulemme varmasti valmiiksi sitä ennen. Kukaan ei yllättynyt roolistani: pahis. Etukäteisspekulaatiovaiheessa näyttelijätoverit ennustivat roolijakoa ja osuivat oikeaan ainakin minun kohdallani. Mutta Synkkäsilmän rooli on ollut erittäin vaikea; hahmo on muuttunut parin viikon välein, mutta nyt hahmo alkaa asettua ihoni alle. Metodinäyttelemistä en tietenkään kannata, sillä varsinkin pahiksen rooli pitää voida pudottaa heti, kun sitä ei tarvitse. On taitoa repäistä hahmo ylle tyhjästä. Mutta haasteet tekevät roolista entistä nautittavamman...

Kirkolla teimme pääsiäisen alla Pääsiäisvaellus-näytelmää, joka oli rankka rupeama. Se kertoo Jeesuksen viimeisistä päivistä Jerusalemissa kiertäen eri puolilla kirkon tiloja ja pelkästään lavastukseen menee useita päiviä ja öitä. Lopputulos on kuitenkin aina ollut vaivannäön arvoinen. Näytelmä toteutettiin nyt neljännen kerran nuorten ja nuorten aikuisten kokoonpanolla. Olen ollut mukana kolme vuotta ja lupauduin ohjaamaan ensi vuonna, sillä entiset ohjaajat eivät jaksa enää. Tämä ei kuitenkaan taida olla kovin viisasta, sillä samaan aikaan minun pitäisi valmistautua teatterikorkeakoulun pääsykokeisiin ja lukea ylioppilaskirjoituksiin. Onneksi kirjoitan keväällä vain saksan, italian ja filosofian. Äidinkielen, ruotsin ja englannin suoritan ensi syksynä. Musiikin lukiodiplomi pitänee hoitaa alta pois joulun aikaan. Teatteridiplomin teen vasta loppukeväällä.

Teatteridiplomin käsikirjoitusta pitäisi alkaa rustailla pikku hiljaa, sillä tahdon esittää omaa sydämentuotostani, jonkinlaisen yhdistelmän arkirealismia ja jotain absurdia. Musadiplomi on jo työn alla ja bändi kasassa. Työnimenä toimii Kymmenen laulua Jumalasta. Aion tosissani soittaa pelkkää gospelia ja sellaiseen on Kalliosta hyvin vaikea löytää soittajia. Siksi olen ajoissa liikkeellä ja nyt vain toivon, ettei kukaan peru. Maaliskuussa esitin koulussa aamunavauksessa neljä omaa biisiäni soolona kitaralla. Kaverini tallensi vartin keikan ja olin lopputulokseen niin tyytyväinen, että kehtaan kuunnella tallenteet uudestaan, montakin kertaa.

Voisin tehdä jotain hassua ja alkaa julkaista tässä blogissa myös biisieni sanoja. En vain saa niitä kopioitua suoraan tänne, mutta pitää vain kirjoittaa ne auki. Siitä ei tietenkään koskaan ole haittaa.

Kaikenlaisia paniikkeja

Koeviikko on ehkä lukion parasta antia, koska olen viikon verran vapautunut kello kymmeneltä aamulla. Tai myönnettäköön, olen maleksinut koululla joko Wanhojen harjoituksissa tai muuten vaan vähintään kello kolmeen, mutta syödä, nukkua ja datata voi sekä kotona että koulussa. Jälkimmäinen tosin tarjoaa kylkiäisenä hyvää seuraa. Olen myös todennut, ettei elämässä voi olla mitään niin kamalaa, etteivät yhden wanhojentreenit poistaisi murhetta edes hetkiseksi. Lisäksi minun on todettava, että parini on itse täydellisyys (vaikka eilen jouduinkin ojentamaan häntä). Pukukin alkaa olla kasassa (onhan tässä vielä kaksi!!! viikkoa aikaa), enää helma ja kengät puuttuvat. Kenkien hankkiminenhan ei kestä kauaa ja äiti tekee hameen ylihuomenna. Hiuksista ja meikistä en huolehdi, koska hiukseni ovat asuste sinällään ja meikata osaan itsekin.

Ajoittain on vastaan tullut myös vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Sveitsin suurlähetystö on auki ma-pe 10.00-12.30 eli aikana, jona yleensä olen koulussa. Nyt minun kuitenkin piti lähestyvästä täysi-ikäistymisestäni johtuen käydä palauttamassa henkilötietolomakkeeni etten menettäisi kansalaisuuttani. Asiaa ei suinkaan helpottanut se, ettei passini ole voimassa. Olin tietysti lykännyt asiaa viimeiseen saakka, jotten komplikaatioiden ilmentyessä varmasti saisi lisäaikaa. Kouluun tultuani sain paniikkikohtauksen koska pelkäsin, että papereissani olisi jotain vikaa ja menettäisin puolet itsestäni. Äidinkielen essee rakkaudesta tuli tehtyä ennätysajassa (onneksi olin valmistellut sen etukäteen päässäni), koska Kalliosta Uudenmaankadulle ei huitaista ihan hetkessä (minun oli siis palattava koululle 12.15 mennessä). Ahdistus alkoi hellittää kun lähestyin suurlähetystöä; Runeberginpäivän kunniaksi salkoon nostettujen siniristilippujen takaa siinsi kaikkia muita korkeammalla yksi Sveitsin lippu. No, paperihommat hoituivat kaikeksi onneksi ongelmitta ja kun kävin nostamassa rahaa uutta passia varten, joku japanilaistyttö kysyi, saiko hän ottaa minusta kuvan kun seisoin siinä lumisateessa!

Koululla meille esiteltiin ensi vuonna tarjottavat proggikset ja minä haluanhaluanhaluan mukaan saksaproggikseen! En ole ollut mukana yhdessäkään kansainvälisessä produktiossa ja tämä olisi minulle juuri se oikea! Kriteereitä mukaan pääsemiseen ovat käydyt A-saksan kurssit (tämän vuoden loppuun mennessä 1-6+kielidiplomi+fakta, että kyseessä on toinen äidinkieleni), käydyt näyttämöilmaisun kurssit (tämän vuoden loppuun mennessä 1-5+opettajan suosio) sekä kykeneväisyys majoittaa viikoksi kotiinsa yksi saksalaisopiskelija. Koen olevani mitä pätevin osanottaja ja toivon sydämeni pohjasta pääseväni mukaan!

Surku, etten pääse kotiin hiihtolomalla mutta onneksi otin paljon kuvia viimeksi. Kuva on kotipaikkakunnastani ja olisi unelmien täyttymys asua tuossa talossa!

Jos vain...

Jos uskaltaisi kaivata lapsuuteen pelkäämättä surujen palaamista.

Jos uskaltaisi kohdata menneet pelkäämättä aikaisempaa ahdistusta.

Jos uskaltaisi katsoa tulevaisuuteen pelkäämättä pimeää.

Jos uskaltaisi luoda uutta pelkäämättä riskien ottamista.

Jos uskaltaisi pyytää rakkautta pelkäämättä kipuja ja särkyjä.

Jos uskaltaisi päästää lähelle pelkäämättä itseään.

Jos uskaltaisi antaa itsestään pelkäämättä toisia.

Jos uskaltaisi olla oma itsensä pelkäämättä alastomuuttaan.

Jos uskaltaisi tuntea oman pienuutensa pelkäämättä itsensä menettämistä.

Jos uskaltaisi olla tärkeä pelkäämättä omaa heikkouttaan.

Jos uskaltaisi ymmärtää maailmaa pelkäämättä sen pahuutta.

Jos uskaltaisi olla onnellinen pelkäämättä todellisuutta.

Kohta olen onnellinen.

En eilen tehnyt mitään. Olin kotona vain ja mietin, etten myöhempinä vuosina tule muistamaan, mitä tapahtui. Muistan, miten kovasti tuuli ja miten yllättäen sää muutti mieltään. Loppupäivän paistoi aurinko. äitipuoleni lähti töihin ja jäin yksn. Siskopuoleni tuli koulusta, söi kanssani ja lähti takaisin kouluun. Isäni tuli, söi ja lähti. Kun äitipuoleni tuli töistä, haimme velipuoleni sairaalasta, jossa hän suorittaa oppisopimusta. Lähdin kävelylle järven rantaan ja löysin kauniita kiviä, jotka laitoin taskuuni. Kirjoitin rakkaitteni nimiä hiekkaan. Tämä on kotini. Kun tulin takaisin, siskopuoleni oli ystävänsä kanssa tekemässä läksyjä. Minä ja äitipuoli teimme punaviinikakun. Isä ja velipuoli tulivat kotiin. Join illallisella punaviiniä ja ihmettelin siskopuoleni surkeita perusteluja kasvissyönnille.

- - -

Päivät ovat melko tyhjiä mutta se ei haittaa minua. Kohta voin sanoa olevani onnellinen taas. Mielummin elän vähän valheessa kuin olen onneton mutta on vaikeaa elää aina aika kaukana itsestään.

Kaikki mitä tahdon kertoa sinulle

Heräsin yhdeksältä tekstiviestiin ja huomasin alkavani kallistua teatterilasteni näkökulmaan "kaikki pojat on tyhmiä". Mutta annanpa anteeksi, koska suhtaudun elämään ja sen kulkuun paljon valoisammin kuin olisin suhtautunut kaksi viikkoa sitten. Uskokoon sen, ken tahtoo.

- - -

Ennustin teenlehdistä ihan huvikseni; matka saarilta vuorten taakse nostaa mieleni ja laskee pahat asiat tasolleen. Sieluni ylevöittyköön jotta saisin taas nähdä ympäröivän maan! Nyt ei olisi parempaa lääkettä minulle, kuin etäisyys siihen, mikä minua on painanut; siellä ei kukaan voi viikkojen jälkeen tulla vastaan ja näyttää olevansa oikeassa.

- - -

Kannelmäessäkin oli keltaisia lehtiä. Olen onnellinen siitä, että syksy on kuulas ja valoisa, näen aurinkoa vielä ennen kuin se peittyy kuukausiksi taas loputtoman harmaan alle. Enkä voi ymmärtää, miten maailmassa riittää niin paljon pilviä.

- - -

Lähden kahden tunnin kuluttua lentokentälle.

Ikkunat on pisaroissa.

Eilen satoi vettä. Tänään satoi vettä. Nyt sataa vettä.

Aamulla sade taukosi, joten lähdin messuun ilman sadetakkia tai -varjoa. Perhemessun saarnan paikalla näytelmäryhmämme esitti pienen näytelmän, jossa puhuttiin lapsista. Näytelmän lopuksi enkelit hyppivät hyppynarua keskikäytävää pitkin pois. Ja kulkueristissä on vyötiäinen.

Vaikka minä hankkisin lapselleni kauniin kodin,

kehittävät leikkikalut ja kaikki vitamiinit,

mutta minulla ei olisi rakkautta,

olisin minä vain tyhjää touhua ja kovia kolikoita.

Kotimatkalla satoi niin paljon että avasin tukan. Tunsin kyllä koti-ikävän. Viikko enää.

Miksi aina liikaa?

Taivas on taas kesäinen. Surku sinällään, sillä olen jo valmis syksyyn. Äsken valo muuttui kultaiseksi Taivaan Keuhkojen, pilvien, antaessa myöten. Pihan puut, suuri koivu ja pihlajat ja pajut, muuttuivat sallimuksessa kultaisiksi ja koko piha peittyi kuin kauniiseen kupoliin, joka sulki meidät kaiken pahan ulkopuolelle. Pihassamme on lasten hiekkalaatikko, mutta koska kukaan ei enää leiki siinä, se on alkanut maastoutua sitä ympäröivään nurmeen.

Nyt sataa vettä.

Keitin mustaa teetä. Laitoin siihen aivan liikaa hunajaa, sillä Ziggy sanoi, että niin minun on toimittava. En koskaan juo mustaa teetä. Enkä ainakaan laita siihen hunajaa. Enkä mitään muutakaan. Aion käpertyä nojatuoliin saksalaisen nuortenkirjallisuuden ja teen kera. Nykylääketiede on keksinyt parannuksen miltei kaikkeen muttei aidsiin ja tavalliseen flunssaan. Aidsin oireita kyetään tietämykseni mukaan kuitenkin lieventämään, mutta flunssaisena on todella ikävä käydä demoväittelyä tiettyjen realitysarjojen turhuudesta. Sitäkin tein tänään.

Tahdon takaisin synnyinmaahani, palata vuorten suojaan. Siellä puut ovat lähempänä maata ja kadut pehmeät jalkojen alla. Tahdon kiivetä Monte Veritàn rinteitä ja katsoa rajan yli Italiaan. Kaksi ja puoli viikkoa kotiin. Voi kaikkia rakkaitani! sydämeni on kahdessa palassa ja puoliskot ovat satojen ja taas satojen kilometrien päässä toisistaan. Eivätkä ne koskaan saavuta toisiaan.