Elitismistä.

Kumma, mitä muutokset tunne-elämässä voivat tehdä ihmiselle. Viime yönä suunnattoman ahdistuskohtauksen jälkeen sovin pienen kohtaamisen täksi aamuksi. Ikään kuin karkasin kotoa aamutuimaan ja istuskelin melkein tunnin verran rautatieasemalla. Kävelimme kolme varttia ulkona kylmässä ja huomasin jälleen, miten ihanaa on tukeutua pojan käsivarteen (en käytä korkokenkiä yksinomaan taktisista syistä mutta...). Kahta työtä tekevän yh:n ainoana lapsena, vieläpä opiskelijana, olen tottunut siihen, että raha on yleensä tiukilla, joten en voi ymmärtää miten joku voi asua Bulevardilla. Korkea elintaso on niin kaukana omasta maailmastani, etten juurikaan edes tunne minkäänlaisia elitistejä. No, ne ajat ovat nyt mennyttä. Enkä sure sitä lainkaan.

Kahta tuntia myöhemmin makasin sängyllä sydän kevyempänä kuin kuukausiin ja olin niin onnellinen siitä, ettei kukaan nähnyt. Lisäksi olen kiitollinen huoneeni äänieristyksestä. Yhden aikaan aloin ajatella "ehtisin vielä rautatieasemalle antamaan jäähyväissuudelman". "Ehtisin vielä." "Puoli tuntia, vielä ehtisin." Eikä minua harmittanut ollenkaan kun kello tuli kaksi ja totesin, etten enää ehtisi. Minun oli taas hyvä ja lämmin olla. Joku aika sitten minä ja "pojat" totesimme, etten minä jaa ruokaani kenenkään kanssa. Paitsi jonkun fiksun ja filmaattisen arjalaisen alikersantin kanssa. Olkoonkin, että tämä opiskelee 231 kilometrin päässä ja tulee vain joinakin viikonloppuina Helsinkiin. Voih.

Illalla lähdimme äitini ja hänen miesystävänsä kanssa Kappeliin syömään blinejä. Syötyäni kuluneen vuorokauden aikana vain kaksi palaa leipää, pidin sitä kokeilemisen arvoisena kokemuksena. Äitini oli Kappelissa töissä seitsemän vuotta mutta lähti väljemmille vesille pari vuotta sitten. Pidän rakennuksen arkkitehtuurista suunnattoman paljon mutta Helsingin empirekeskusta akselilla Kruununhaka-Kaartinkaupunki-Punavuori-Eira-Ullanlinna miellyttää minua muutenkin suuresti. En kuitenkaan voisi koskaan kuvitella asuvani siellä päinkään, koska näyttelijänä on niin vaikeaa luoda ihmisenelättävää uraa. Kunhan nyt vain saan sen valkolakin, uskon olevani tarpeeksi kypsä kotona asumiseen että muutan vaikka Pajamäkeen perhetutun alivuokralaiseksi. Mielummin kyllä muuttaisin Kallioon. En tiedä, pitää nyt katsoa, mihin suuntaan elämä kehittyy.