Jos vain...

Jos uskaltaisi kaivata lapsuuteen pelkäämättä surujen palaamista.

Jos uskaltaisi kohdata menneet pelkäämättä aikaisempaa ahdistusta.

Jos uskaltaisi katsoa tulevaisuuteen pelkäämättä pimeää.

Jos uskaltaisi luoda uutta pelkäämättä riskien ottamista.

Jos uskaltaisi pyytää rakkautta pelkäämättä kipuja ja särkyjä.

Jos uskaltaisi päästää lähelle pelkäämättä itseään.

Jos uskaltaisi antaa itsestään pelkäämättä toisia.

Jos uskaltaisi olla oma itsensä pelkäämättä alastomuuttaan.

Jos uskaltaisi tuntea oman pienuutensa pelkäämättä itsensä menettämistä.

Jos uskaltaisi olla tärkeä pelkäämättä omaa heikkouttaan.

Jos uskaltaisi ymmärtää maailmaa pelkäämättä sen pahuutta.

Jos uskaltaisi olla onnellinen pelkäämättä todellisuutta.

Rakkaudesta

Kun siirryn nopeasti masennuksesta onnellisuuteen, seuraukset ovat yleensä katastrofaaliset. Rikon ärsyttävyysennätyksiä ja itseinho on huipussaan. Hihittelen kaikelle ja samalla taputan käsiäni typerästi yhteen. Hiippailen ympäriinsä ja virnuilen itsekseni. Ja se on aivan kamalaa.

Typerät ihmiset tulevat elämääni tyhjästä ja valtaavat valtaosan aivokapasiteetistani. Pelko ja mielihyvä sekoittuvat keskenään hämmentävillä tavoilla ja jos joku kysyy, olenko rakastunut, kiistän itsetyytyväisenä. Jotain olen oppinut.

Tiedän, mitä ei ääneen sanota.

Aloin muistella, millaista oli viime vuonna, millaista oli olla surullinen, masentunut. Miltä se tuntui ja mitä jäi käteen. Mitä opin itsestäni ja maailmasta, miten kasvoin ja miten muutuin. On varmaa että kestän mitä vain ja tunnen kaiken voimakkaammin.

Peilit

K ja hänen tyttöystävänsä ostivat kattohuoneiston Kruununhaasta, Kirkkokatu 5. Tyttöystävä sisusti asunnon. Peilejä oli kaikkialla; eteiskäytävässä ovea vastapäätä, olohuoneessa ikkunoita vastapäätä ja takan yläpuolella. Keittiössä ja makuuhuoneessa oli peilikaapit. Kylpyhuoneessa niitä oli eniten; suihkussa saattoi nähdä itsensä joka suunnasta. K piti asunnosta; tyttöystävä oli kaunis. Iloinen, fiksu ja todella kaunis. Kun ystävät ja sukulaiset tulivat käymään, ihmettelivät peilien määrää. Tyttöystävä sanoi ettei koskaan tarvitse tuntea oloaan yksinäiseksi. Kaveri kysyi, oliko K niin paljon poissa. Tyttöystävä nauroi.

Seuraava syksy oli sateinen. K ja tyttöystävä kävivät Viipurissa. Ihan muuten vaan. Lähtöaamuna pariskunta riiteli. Siis se viereisen huoneen keski-ikäinen pariskunta joka ei onnistunut lapsenteossa. Miehellä oli Bemari ja naisella permis. Auton ympärillä oli jo pimeää kun alkoi sataa. Tyttöystävä hymyili itsekseen ja K katseli sitä ja mietti, että kohta se varmaan haluaa naimisiin. Lapsen ainakin. Mitähän se mietti? Miksei se sanonut mitään? Luuliko se vieläkin, ettei K halunnut edetä suhteessa tai puhua tulevaisuudesta? Vaikka asuntokin oli ostettu jo alkukeväästä. Lopputalvesta. Eikö se tajunnut, ettei enää tavrinnut pelätä että K rakasti sitä ihan tarpeeksi, ettei sen enää tarvinnut pelätä että hän suuttuisi? Ei vaikka tyttöystävä puhuisi lapsesta ja avioliitosta? Vai oliko se oikeasti niin vanhanaikainen että odotti K:n ottavan asian puheeksi? Kosivan? Mikä sitä muka hymyilytti? Saatanan vanhukset edessä ei uskalla ajaa nopeasti...

K lähti ohittamaan. Tie oli liukas ja tuulilasi märkä. Suuttumus kohisi korvissa. Ei kuullut rekan torvea. Se rekka kuljetti sähköjohtoja. Ne johdot eivät vaurioituneet.

Tango.

Wanhojen harjoitukset alkoivat viime torstaina mutta sain parini paikalle vasta eiliseksi. Nyt en voi enää koskaan tanssia tangoa kenenkään muun kanssa; voi ei. Mutta niin tuntuu varmasti jokaisesta, jolla on yksinkertaisesti täydellinen tanssipari. Päätin tehdä puvustani sittenkin kokonaan mustan; on edes joku jippo kun hanskat, korsetti, tukka ja kengätkin ovat mustat. Voi, tästä tulee vielä hauskaa.

Uusia.

Eilen minulla oli koulussa vielä rinnoille ulottuva vaaleanruskea tukka. Tänään aamulla miespuolinen ystäväni huusi pitkän matkan päästä haluavansa panna minua. Yleisimmät kommentit; Amélie, Pulp Fiction ja "Onks toi sun oma tukka?" Nyt pitää vain opetella katsomaan peiliin. Eiköhän se onnistu kun olen puoli vuotta kuvitellut sen.

Tällä viikolla olen neljänä päivänä vähintään kymmenen tuntia koulussa; paljon keikkoja. Kallio on kiva.

Aamutunti peruttu.

Ja sittten pieni ihminen hyppäsi junaan ja sai liukkain liikkein ikkunapaikan. Laiturilla seisoi rakas ihminen vilkuttamassa mutta hän alkoi lukea kirjaa. Tuntien kuluttua vaunussa ei istunut kuin kolme ihmistä; vanha, ruma ja pieni. Vanha joi viiniä, ruma nukkui ja pieni luki kirjaa. Lumikiteet paiskautuivat ikkunaan ja tuuli ulvoi kuin tuskissaan kuolemaa tekevä eläin. Kirjan viimeisen sivun loppuessa aamu olisi jo tullut mutta myrskypilvet peittivät sen syösten lunta sisuksistaan täysin armotta. Pieni ihminen katseli sitä ja tunsi, ettei mitään parempaa ole.