Elitismistä.

Kumma, mitä muutokset tunne-elämässä voivat tehdä ihmiselle. Viime yönä suunnattoman ahdistuskohtauksen jälkeen sovin pienen kohtaamisen täksi aamuksi. Ikään kuin karkasin kotoa aamutuimaan ja istuskelin melkein tunnin verran rautatieasemalla. Kävelimme kolme varttia ulkona kylmässä ja huomasin jälleen, miten ihanaa on tukeutua pojan käsivarteen (en käytä korkokenkiä yksinomaan taktisista syistä mutta...). Kahta työtä tekevän yh:n ainoana lapsena, vieläpä opiskelijana, olen tottunut siihen, että raha on yleensä tiukilla, joten en voi ymmärtää miten joku voi asua Bulevardilla. Korkea elintaso on niin kaukana omasta maailmastani, etten juurikaan edes tunne minkäänlaisia elitistejä. No, ne ajat ovat nyt mennyttä. Enkä sure sitä lainkaan.

Kahta tuntia myöhemmin makasin sängyllä sydän kevyempänä kuin kuukausiin ja olin niin onnellinen siitä, ettei kukaan nähnyt. Lisäksi olen kiitollinen huoneeni äänieristyksestä. Yhden aikaan aloin ajatella "ehtisin vielä rautatieasemalle antamaan jäähyväissuudelman". "Ehtisin vielä." "Puoli tuntia, vielä ehtisin." Eikä minua harmittanut ollenkaan kun kello tuli kaksi ja totesin, etten enää ehtisi. Minun oli taas hyvä ja lämmin olla. Joku aika sitten minä ja "pojat" totesimme, etten minä jaa ruokaani kenenkään kanssa. Paitsi jonkun fiksun ja filmaattisen arjalaisen alikersantin kanssa. Olkoonkin, että tämä opiskelee 231 kilometrin päässä ja tulee vain joinakin viikonloppuina Helsinkiin. Voih.

Illalla lähdimme äitini ja hänen miesystävänsä kanssa Kappeliin syömään blinejä. Syötyäni kuluneen vuorokauden aikana vain kaksi palaa leipää, pidin sitä kokeilemisen arvoisena kokemuksena. Äitini oli Kappelissa töissä seitsemän vuotta mutta lähti väljemmille vesille pari vuotta sitten. Pidän rakennuksen arkkitehtuurista suunnattoman paljon mutta Helsingin empirekeskusta akselilla Kruununhaka-Kaartinkaupunki-Punavuori-Eira-Ullanlinna miellyttää minua muutenkin suuresti. En kuitenkaan voisi koskaan kuvitella asuvani siellä päinkään, koska näyttelijänä on niin vaikeaa luoda ihmisenelättävää uraa. Kunhan nyt vain saan sen valkolakin, uskon olevani tarpeeksi kypsä kotona asumiseen että muutan vaikka Pajamäkeen perhetutun alivuokralaiseksi. Mielummin kyllä muuttaisin Kallioon. En tiedä, pitää nyt katsoa, mihin suuntaan elämä kehittyy.

Kaikenlaisia paniikkeja

Koeviikko on ehkä lukion parasta antia, koska olen viikon verran vapautunut kello kymmeneltä aamulla. Tai myönnettäköön, olen maleksinut koululla joko Wanhojen harjoituksissa tai muuten vaan vähintään kello kolmeen, mutta syödä, nukkua ja datata voi sekä kotona että koulussa. Jälkimmäinen tosin tarjoaa kylkiäisenä hyvää seuraa. Olen myös todennut, ettei elämässä voi olla mitään niin kamalaa, etteivät yhden wanhojentreenit poistaisi murhetta edes hetkiseksi. Lisäksi minun on todettava, että parini on itse täydellisyys (vaikka eilen jouduinkin ojentamaan häntä). Pukukin alkaa olla kasassa (onhan tässä vielä kaksi!!! viikkoa aikaa), enää helma ja kengät puuttuvat. Kenkien hankkiminenhan ei kestä kauaa ja äiti tekee hameen ylihuomenna. Hiuksista ja meikistä en huolehdi, koska hiukseni ovat asuste sinällään ja meikata osaan itsekin.

Ajoittain on vastaan tullut myös vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Sveitsin suurlähetystö on auki ma-pe 10.00-12.30 eli aikana, jona yleensä olen koulussa. Nyt minun kuitenkin piti lähestyvästä täysi-ikäistymisestäni johtuen käydä palauttamassa henkilötietolomakkeeni etten menettäisi kansalaisuuttani. Asiaa ei suinkaan helpottanut se, ettei passini ole voimassa. Olin tietysti lykännyt asiaa viimeiseen saakka, jotten komplikaatioiden ilmentyessä varmasti saisi lisäaikaa. Kouluun tultuani sain paniikkikohtauksen koska pelkäsin, että papereissani olisi jotain vikaa ja menettäisin puolet itsestäni. Äidinkielen essee rakkaudesta tuli tehtyä ennätysajassa (onneksi olin valmistellut sen etukäteen päässäni), koska Kalliosta Uudenmaankadulle ei huitaista ihan hetkessä (minun oli siis palattava koululle 12.15 mennessä). Ahdistus alkoi hellittää kun lähestyin suurlähetystöä; Runeberginpäivän kunniaksi salkoon nostettujen siniristilippujen takaa siinsi kaikkia muita korkeammalla yksi Sveitsin lippu. No, paperihommat hoituivat kaikeksi onneksi ongelmitta ja kun kävin nostamassa rahaa uutta passia varten, joku japanilaistyttö kysyi, saiko hän ottaa minusta kuvan kun seisoin siinä lumisateessa!

Koululla meille esiteltiin ensi vuonna tarjottavat proggikset ja minä haluanhaluanhaluan mukaan saksaproggikseen! En ole ollut mukana yhdessäkään kansainvälisessä produktiossa ja tämä olisi minulle juuri se oikea! Kriteereitä mukaan pääsemiseen ovat käydyt A-saksan kurssit (tämän vuoden loppuun mennessä 1-6+kielidiplomi+fakta, että kyseessä on toinen äidinkieleni), käydyt näyttämöilmaisun kurssit (tämän vuoden loppuun mennessä 1-5+opettajan suosio) sekä kykeneväisyys majoittaa viikoksi kotiinsa yksi saksalaisopiskelija. Koen olevani mitä pätevin osanottaja ja toivon sydämeni pohjasta pääseväni mukaan!

Surku, etten pääse kotiin hiihtolomalla mutta onneksi otin paljon kuvia viimeksi. Kuva on kotipaikkakunnastani ja olisi unelmien täyttymys asua tuossa talossa!