Jos vain...

Jos uskaltaisi kaivata lapsuuteen pelkäämättä surujen palaamista.

Jos uskaltaisi kohdata menneet pelkäämättä aikaisempaa ahdistusta.

Jos uskaltaisi katsoa tulevaisuuteen pelkäämättä pimeää.

Jos uskaltaisi luoda uutta pelkäämättä riskien ottamista.

Jos uskaltaisi pyytää rakkautta pelkäämättä kipuja ja särkyjä.

Jos uskaltaisi päästää lähelle pelkäämättä itseään.

Jos uskaltaisi antaa itsestään pelkäämättä toisia.

Jos uskaltaisi olla oma itsensä pelkäämättä alastomuuttaan.

Jos uskaltaisi tuntea oman pienuutensa pelkäämättä itsensä menettämistä.

Jos uskaltaisi olla tärkeä pelkäämättä omaa heikkouttaan.

Jos uskaltaisi ymmärtää maailmaa pelkäämättä sen pahuutta.

Jos uskaltaisi olla onnellinen pelkäämättä todellisuutta.

Rakkaudesta

Kun siirryn nopeasti masennuksesta onnellisuuteen, seuraukset ovat yleensä katastrofaaliset. Rikon ärsyttävyysennätyksiä ja itseinho on huipussaan. Hihittelen kaikelle ja samalla taputan käsiäni typerästi yhteen. Hiippailen ympäriinsä ja virnuilen itsekseni. Ja se on aivan kamalaa.

Typerät ihmiset tulevat elämääni tyhjästä ja valtaavat valtaosan aivokapasiteetistani. Pelko ja mielihyvä sekoittuvat keskenään hämmentävillä tavoilla ja jos joku kysyy, olenko rakastunut, kiistän itsetyytyväisenä. Jotain olen oppinut.

Tiedän, mitä ei ääneen sanota.

Aloin muistella, millaista oli viime vuonna, millaista oli olla surullinen, masentunut. Miltä se tuntui ja mitä jäi käteen. Mitä opin itsestäni ja maailmasta, miten kasvoin ja miten muutuin. On varmaa että kestän mitä vain ja tunnen kaiken voimakkaammin.