Leikkasin tänään poikaystäväni hiukset.
Sinällään arkinen lause, mutta itse asiassa kyse on jostain kohtuullisen mullistavasta. Poikaystävälläni oli puoleenselkään ulottuvat hiukset, jotka olivat muodostuneet hänen trade-markikseen. Monikaan porukoista ei ole nähnyt häntä ilman niitä, koska hän oli alkanut kasvattaa niitä kahdeksannella luokalla (eli vuotta ennen kuin tapasin hänet). Hän lähtee tammikuussa inttiin ja halusi päästä niistä eroon jo tässä vaiheessa.
Kaikki muut suhtautuivat kauhulla ajatukseen, ettei poikaystävälläni olisi enää pitkiä hiuksia, mutta hän itse koki sen vain uutena pikku kokemuksena, helpotuksenakin. Minun oli pitkään vaikea suhtautua asiaan positiivisesti, koska ajatus oli outo ja koska minähän häntä eniten katson. Lähinnä se pelotti minua konkretisoidessan sen, että hän lähtee kohta pois pitkäksi aikaa. Oli aika kamalaa tietää, että hän halusi juuri minun leikkaavan ne, enkä tiennyt, pystyisinkö siihen. Loppujen lopuksi puhuimme hänen lähdöstään ja kun aloin suhtautua positiivisesti siihen tajusin, että kykenisin kyllä tekemään sen. Nehän olivat vain hiukset! Poikaystäväni sanoi samaa.
En ole varma, olenko koskaan tehnyt mitään yhtä outoa. Istuimme hänen kylpyhuoneensa lattialla (emme edelleenkään aivan selvin päin) ja minä leikkasin saksilla hänen poninhäntänsä irti ja hän heitti sen roskikseen. Sitten aloin ajella hiuksia pois, mikä osoittautui kohtuullisen haastavaksi ja myös ilmeisen kivuliaaksi poikaystävälleni. Loppujen lopuksi minun oli pakko lopettaa ennen kuin sain jäljen tasoitettua, sillä ajeleminen kävi hänelle liian inhottavaksi ja minulle liian hämmentäväksi ja turhauttavaksi. Kun olin lähtenyt, hän kuulemma sai jälkeni tasoitettua itse; siistiksi kahden millin sängeksi.
Lopputulos oli erittäin yllättävä. Olin pari kuukautta miettinyt, miten outoa se tulee olemaan, mutten olisi ikinä osannut kuvitella, että hän näyttäisi siltä! Olen aina pitänyt poikaystävääni hieman naisellisen näköisenä, mutta pidän siitä hänessä. Pelkäsin hieman, että menettäisin jotain tavassani suhtautua häneen, mutta tietysti hän on edelleen sama ihminen: en minä hänessä hiuksiin ole rakastunut! Silti tajusin aika pian, että hän näyttää edelleen hyvältä, aivan uudella tavalla vain. Nyt alkaa totutteleminen. Hän näyttää paljon paremmalta, kuin olisin koskaan osannut kuvitella. Silti maailma menetti mielestäni jotain.
En ole tehnyt kovin montaa asiaa, joka olisi tuntunut yhtä oudolta. Koska en ollut aivan selvä, vaan jossain ajan ja paikan rajatilassa, paneuduin työhön hieman maanisesti. Koin tietynlaisen elokuvahetken hämmentävien ajatusten virratessa pääni lävitse ja mietin, miten oudon dramatisoinnin tästä voisi tehdä. Jossain vaiheessa sanoin poikaystävälleni, että minusta tuntui aivan siltä, etten ole hänen tyttöystävänsä vaan pelkästään paras ystävä (sillä olemme toisillemme sitäkin). Hän nauroi ja suuteli minua.
Ainoa kuva, joka meistä molemmista on Facebookissa.
Otteita ajatuksistani:
"Mä leikkaan mun parhaan ystävän hiukset."
"Mä ajan ne pois sen päästä."
"Mitä tapahtuu?"
"Hei? Hei! What the fuck?"
"Mä leikkaan mun poikaystävän hiukset!"
"Mitä mä teen?"
"Mä ajelen mun parhaan ystävän hiukset."
.JPG)