K ja hänen tyttöystävänsä ostivat kattohuoneiston Kruununhaasta, Kirkkokatu 5. Tyttöystävä sisusti asunnon. Peilejä oli kaikkialla; eteiskäytävässä ovea vastapäätä, olohuoneessa ikkunoita vastapäätä ja takan yläpuolella. Keittiössä ja makuuhuoneessa oli peilikaapit. Kylpyhuoneessa niitä oli eniten; suihkussa saattoi nähdä itsensä joka suunnasta. K piti asunnosta; tyttöystävä oli kaunis. Iloinen, fiksu ja todella kaunis. Kun ystävät ja sukulaiset tulivat käymään, ihmettelivät peilien määrää. Tyttöystävä sanoi ettei koskaan tarvitse tuntea oloaan yksinäiseksi. Kaveri kysyi, oliko K niin paljon poissa. Tyttöystävä nauroi.
Seuraava syksy oli sateinen. K ja tyttöystävä kävivät Viipurissa. Ihan muuten vaan. Lähtöaamuna pariskunta riiteli. Siis se viereisen huoneen keski-ikäinen pariskunta joka ei onnistunut lapsenteossa. Miehellä oli Bemari ja naisella permis. Auton ympärillä oli jo pimeää kun alkoi sataa. Tyttöystävä hymyili itsekseen ja K katseli sitä ja mietti, että kohta se varmaan haluaa naimisiin. Lapsen ainakin. Mitähän se mietti? Miksei se sanonut mitään? Luuliko se vieläkin, ettei K halunnut edetä suhteessa tai puhua tulevaisuudesta? Vaikka asuntokin oli ostettu jo alkukeväästä. Lopputalvesta. Eikö se tajunnut, ettei enää tavrinnut pelätä että K rakasti sitä ihan tarpeeksi, ettei sen enää tarvinnut pelätä että hän suuttuisi? Ei vaikka tyttöystävä puhuisi lapsesta ja avioliitosta? Vai oliko se oikeasti niin vanhanaikainen että odotti K:n ottavan asian puheeksi? Kosivan? Mikä sitä muka hymyilytti? Saatanan vanhukset edessä ei uskalla ajaa nopeasti...
K lähti ohittamaan. Tie oli liukas ja tuulilasi märkä. Suuttumus kohisi korvissa. Ei kuullut rekan torvea. Se rekka kuljetti sähköjohtoja. Ne johdot eivät vaurioituneet.
.JPG)